Muista koputtaa puuta!!!

No niin, pitikin sitten mennä hehkuttamaan, miten ollaan tuon vuokrahevoseni kanssa menty löytämään yhteinen sävel. Diiva koki lauantaina tarpeelliseksi ilmoittaa, että tämä ei tosiaankaan ole asian laita ja pudotti minut takaisin maan pinnalle, ei onneksi kuitenkaan aivan kirjaimellisesti.

Oltaisiin päästy reitit entuudestaan tuntevan henkilön opastamana aurinkoiselle maastolenkille, mutta koska olen hevoselle edelleen melko uusi ja selvästi hieman epäilyttävä hahmo, alkoi steppaaminen ja piffaaminen heti pihasta poistuttua. Vaikka totesin heti alkuun, että ajatus oli huono ja palatkaamme takaisin, oli pikkuhepalla kierroksia jo sen verran, että ihan helpolla ei päästy mihinkään suuntaan. Kun toisella yrityksellä olimme molemmat maneesissa sisällä ja ovikin oli saatu kiinni, alkoi usko hieman loppua. Hevosparka oli niin tohkeissaan, että se kasvoi korkeutta parikymmentä senttiä ja näytti vähintäänkin _todella upealta_ mutta sellaisen villihevosen ratsastaminen ei ehkä olisi turvallista.

Parin talutetun kiepin jälkeen rauhoituttiin molemmat hieman ja uskalsin takaisin kyytiin. Rentoudesta ei ollut tietoakaan, mutta kyllähän me siinä pärjättiin. Lopussa kuitenkin kiitos seisoi, kun maltti palasi paikalle ja kuljettiinkin ihan asiallisesti. Rento loppuravi ja kiitos. Itse olin aivan puhkipoikki, hiiltyneen hevosen hillitseminen meni hyvästä hikitreenistä.

En jaksa lakata ihmettelemästä, miten paljon tuo yksi hevonen voi minulle opettaa. Tietäen hänen taustoistaan sen verran, että häntä ei ole aina kohdeltu hyvin, yritän muistaa olla erityisen rauhallinen. Räyhääminen ei muutenkaan kuulu hyviin hevosmiestaitoihin, mutta yhtään ronskimmat otteet sopii viimeistään tällaisen herkkiksen kanssa romukoppaan. Selvästi luottamuksen eteen on tehtävä vielä töitä, joten odotankin innolla viimeisten lumien ja jäiden sulamista, että päästään ihan talutellen metsään, parempaa tapaa tutustua hevoseen ei olekaan. Tämä kyseinen hevonen on kuitenkin niin hauska tapaus, että teen mieluusti sen kanssa töitä parempaa yhteisymmärrystä kohti. Kiitollisempia kokemuksia ei olekaan, kun tällaiset vaikeuksien kautta voittoon -tapaukset!

<3

Samalla oli sunnuntaina aivan ihanan turvallista päästä Primuksella varman Kamun selkään, joka ei ylimääräisiä hötkäyksiä harrasta. Challenge-kisoja silmälläpitäen teimme aikuisohjelman kolmikaarista kiemurauraa ja ravi-käynti-siirtymisiä ja pysähdyksiä. Homma rullasi paremmin kuin olin ajatellut ja harjoitusravissa loksahti palat paikoilleen. Hanna totesi, että istunta on parantunut paljon, joka oli enemmän kuin mahtavaa kuulla, ottaen huomioon, että Hanna on pitänyt minulle tunteja vasta tammikuun lopusta. Kehitystä siis tapahtuu, myös sillä osin, mitä itse eniten epäilen.

Tänään ja huomenna olisi vielä reeniä ja lauantaina elämäni toinen koulurata edessä. Jännittää, mutta niin se kai kuuluukin. Kunhan vaan selkä  ei nyt pettäisi. Vanhuudenvaivat ovat nimittäin astuneet elämääni ja alaselässä on jotain häikkää. Eilen ratsastaessa ei sattunut yhtään, mutta tallissa kipu palasi välittömästi. Yön yli nukuttuani kipu on vielä pahempi. Fantastista, mutta minkäs teet.