Täydellisyyden tavoittelua

Vakkareiden flunssaillessa sain napattua itselleni kokeilukäynnin Troijan hevosen ryhmään Ruskeasuolle, Tuomarinkylän ratsastuskoulun puolelta. Hauska pikkutamma Chill oli oikea tätiratsu.

Näin monta vuotta (liki 20...) hevosia harrastaneena pitäisi tietää, että pakonomainen täydellisyyden tavoittelu ei johda mihinkään. Silti en ollut tänään tunnin jälkeen iloinen siitä, että istuin ihan kivasti, tai siitä, että ainakin peiliin katsoessa käsien asento oli jo huomattavasti parempi, vaan harmittelin sitä, kun ei saanut pohkeita läpi, eikä vasenta laukkaa rullaamaan kunnolla.

(c) whatsapokemon.deviantart.com/

Asenneremontti olisi kai paikallaan! Eihän sitä ratsastajana ole koskaan valmis tai täydellinen. Oppia ikä kaikki, pala kerrallaan. Sen osalta mitä challenge-tunneilla on tavoiteltu, tunti meni nyt aivan loistavasti: määräsin tien ja tempon. Varpaat osoittivat eteen ja kyynärpäässä oli jo parempi kulma.
Miksei voisi olla tyytyväinen siihen?

Toisaalta, nyt kun pääsi köröttelemään toisella hevosella, palaan ilomielen takaisin tutun Mymmelin kyytiin, jonka koulusatula on unelma tänään koettuun yleis/estepenkkiin verrattuna. Hui hai!

Kolmas kerta toden sanoo

D-vitamiinin suurkuluttajana pysyn yllättän hyvin terveenä näin talvellakin. Toiset eivät, niinpä näin flunssakaudella tarjoutuu kivasti äkkilähtöjä ratsastustunneille kun porukka sairastaa.
Näin myös tänään. Ja kuinkas ollakaan, innokkaana tallille kipittäessäni, hevosjaosta jotain ylläriä odottavana, näin listassa taas saman tutun Mymmelitamman nimen. Kolmas kerta tällä viikolla.
Tavallaan olisi kiva saada välistä joku uusi tuttavuus, vähän erilaisia fiiliksiä, mutta eipä auta itkut markkinoilla.

Meillä alkaa Mymskiksen kanssa löytyä yhteistä säveltä, vaikka kehitys on hidasta, ellei huomattavasti hitaampaa. Tunnilla keskityttiin käsiin, ihan kauhukahvan avulla. Harjoitukset siirtymisissä ja ympyrällä hölkkäillen olivat sikäli nerokkaita, että kun jouduin pitämään käden aivan paikallaan, huomasin ympyrällä välittömästi kun istuin vinoon. Ja tekihän se kädellekin hyvää, kun se tuppaa etenkin ravissa jokseenkin heilumaan. Tuntuman kannalta oli taas vaikempaa, kun pidättäminen/myötääminen muuttui hankalaksi, kun se käsi tosiaan pysyi paikallaan. Näitä pitäisi varmaan tehdä lisää!

Lopuksi vielä pätkä aikuisohjelmasta, eli laukannosto käynnistä, siivo kulma, radan poikki ja siitä yksi pääty-ympyrä, jonka jälkeen siirtyminen hyvään raviin. Forella on hieman toispuoleinen, joten kulmat jäivät vähän vajaiksi, kun en saanut jalkaa läpi. Siirtymisissäkään ei ollut kehumista, mutta ainakin tiedostan mistä kiikasti (valmistele!!!).

Kolmas kerta tälle viikolle meni aika kivasti, vaikka ei loistettukaan. Sain pidettyä haluamani tempon yllä, hevonen oli melko rento ja kuulolla, sekä sain hyviä pätkiä ratsastettua kivalla fiiliksellä. Kivinen tie, mutta kyllä tässä jotain kehitystäkin tapahtuu. [Tähän olisi kiva positiivismielisesti todeta, että "koulukisoja odotellessa", mutta tässäpä on kahdet estekisat tulossa ensin. Ja niihin haluan ehdottomasti Mymskiksen kanssa<3]

Kaverikuva. Neidin mielestä kuvaustouhu oli kyllä hyvin arvelluttavaa!

Jännä, tosi jännä, erikoisjännä

Minä olen krooninen jännittäjä. Pitäisi perustaa kerho.

Neljäs viikko Primus Challengea takana, ja taas kerran vietin maanantain ja tiistain välisen yön hereillä. Olen niin tosissani lähdössä aamulla tallille, jännittää kun pitäisi ratsastaa hyvin ja paremmin, saada kaikki tilaisuudesta irti ja mitä vielä. Sitten ei nukuta koko yönä, aamulla on paha olla ja keskittyminen ei riitä. Meneekö ratsastus näissä olosuhteissa hyvin? Arvata saattaa, että ei.

Maanantaina oli ensimmäinen personal trainer tapaaminen Movessa. Senioriliikkujien parvessa oli hauska huiskia menemään, oli ihan oikeasti kivaa. Salitreenihän on mukavaa, jos löytää liikkeissä sen jujun mihin keskittyä, että tulee tehtyä oikein ja treenistä on hyötyä. Suuruudenhulluna jälkaprässiin oli pakko saada melkein yhtä paljon painoja kuin joskus, kun salitreeni oli säännöllistä. Tähän päälle vielä askelkyykyt, joita piti niitäkin vähän liioitella. Ja kas, illalla oli hieman vaikea kiivetä Forella-mymmelin selkään, sekä meinasin lentää persiilleni, kun tulin selästä alas. Reidet kiittää.

Ratsastus itsessään meni hyvin. Koin hieman ironiseksi sen, että Hanna teetti meille juuri tuolla kerralla pystyistunta-harjoituksia (ei siis kevyt, vaan ihan pysty), joissa ratsastajalle tulee kuulemma kivasti hiki. Reidet kiittivät edelleen. Hannan opetustyyli on kyllä ihana, toistoja tehdään ja itse pitää hakea se hyvä fiilis, sitten harjoituksen saa lopettaa. Siinä ohessa tapahtuikin se odotettu ihme, Forella myötäsi. Tönkköniskainen, alkeiskurssimoodissa, pitkänä kuin nälkävuosi juokseva hevonen otti takajalat alle ja antoi periksi. Kauaa sitä iloa ei kestänyt, mutta olisin voinut itkeä onnesta, koska sen hevosen kanssa olen rentouden ja pehmeyden osalta aivan hukassa. Asiaa parantavat toki ne kerrat, kun olen nähnyt taitavampia kuskeja Mymmelin kyydissä, jolloin hänestä kuoriutuu mitä tyylikkäin kouluratsu. Itsellä on tähän vielä "pikkuisen" matkaa, mutta ensimmäinen askel lienee otettu!

Tiistaina sitten unettomana talliin. Reidet olivat niin hapoilla edellisestä päivästä, etten oikeasti meinannut päästä satulaan. Hain ensin liian väkisin edellisillan fiilistä, sitten jokseenkin luovutin  ja köröteltiin vaan. Ei tunti nyt ihan pieleen mennyt. Harjoiteltiin käyntisiirymisiä pelkän kevennyksen säätelyllä, jossa ajatuksella on iso rooli. Ryhmänä päästiin kuulemma nopeasti samalle tasolle, kuin mihin viime viikolla lopetettiin. Hyvä me! Tehtiin Mymskiksen kanssa myös yksi aivan moitteeton laukannosto ja  yksi hyvä väistöpätkä, josta saatiin oikein kiitosta. Pieniä oivalluksia.

uusi mantra ?

Ensi viikon tavoite ei olekaan itse ratsastuksessa, vaan edellisessä yössä! Edes hieman nukkuneena voisi jo yrittää keskittyä, mikä ei nyt vaan onnistunut. Jos ei illalla avaisikaan tietokonetta ja laittaisi herätykset hyvissä ajoin, ettei tarvitse nukkumaan mennessä huolestua kertaalleen, että onhan kello soittamassa. Teetä ja tuutulauluja kenties? Täytyy ottaa kaikki keinot käyttöön!

Loppuun vielä Kikan lausahdus: "Hevonenhan on uljas eläin. [...] Andaluusi, tuotu tänne Espanjan auringon alta. Hieno, kuuma hevonen. Se EI SAA NÄYTTÄÄ LEHMÄLTÄ kun se lähtee liikkeelle!"  Tätä voidaan pitää nyrkkisääntönä myös idän ihmeiden kanssa ;)

Motivaatio liikkumiseen

Ah, liikunta. Tuo katkeransuloinen perhana.

Olen varmaan malliesimerkki koululiikunnan traumatisoimasta pullasta, joka ei halua tehdä mitään. Nyt PC:n kuntokuurin alkaessa muut intoilevat mahdollisesta uinti- ja hiihtokoulusta, joka nostaa itselläni vain niskakarvat pystyyn. Hiihtämään, vapaaehtoisesti? Hyvä vitsti!
Hiihto on kiitos yläasteella koetun hiihtoleirin lähinnä muinainen kidutusmuoto, josta pyrin pysymään teoriankin tasolla niin kaukana kuin mahdollista.
Entäs luistelu sitten? Niin, luistelu on jonkun mielestä kuulemma kivaa. Hassu juttu. Olen koulut käytyäni kerran uskaltautunut jäälle, taisin vielä kapinamielessä tehdä tämän farkut jalassa, mikä oli urheilutunneilla meiltä tytöiltä aina ehdottoman kiellettyä. No, hauskaa se ei ollut sittenkään.
Yleisurheilu? Tapa nolata itsensä, tuntea megalomaanista kipua, epäonnistua. Ennen kaikkea varmaan epäonnistua, koska tekniikka on huono, yritystä ei edes ole, touhu on kelvotonta. Teinitytön mieleen tämä juurtui, ja siellä se on edelleen. Eihän meidän koko luokalta yksikään tyttö osannut edes heittää palloa. Niin, eipä kamalasti huvita nytkään heitellä.

Kuntosalilla käynnin aloitin ensimmäistä kertaa koskaan muutama vuosi sitten elämäntaparemontin yhteydessä, vuoden alussa tietysti, ja personal trainerin avuin. Sali oli rauhallinen, pt hyvä, ja löysinkin jotain intoa touhuun. Masokistina päätin kokeilla juoksun aloittamista, josta oli kouluajoilta niin kielteinen fiilis, ettei mitään rajaa. Ne cooperit, jonka jälkeen tytöt oksentelivat, eivätkä sittenkään olleet yrittäneet edes kunnolla, olivat juoksuaskelallergian taustalla. Noh, kyllähän se juoksukunto siitä alkoi kehittyä. Joku kuolee nauruun, mutta olin onnen kukkuloilla kun tajusin pystyväni juoksemaan 20min ilman sydänkohtausta. Kestävyyskunto on tosiaan aina ollut aika huono, missä lihaskunto taas parempi.

Salilla käynti loppui näppärästi salin sulkiessa ovensa. Patalaiskana akkana en viitsinyt hakeutua uudelle salille, koska itseni tuntien hitusenkin liian pitkä matka jäisi kuitenkin taivaltamatta ja salikortti käyttämättä. Juoksu jäi talven ajaksi tauolle, eikä sitten alkanutkaan uudestaan. Ja siinä sitä sitten taas oltiinkin.

Kiitos karvapyllyn, eli ikiliikkuvan koirani, en kuitenkaan ole voinut jäädä pelkästään sänkyyn makaamaan. Pelkällä kävelyllä ei kuitenkaan päästä kovin pitkälle. Siinä mielessä juoksu pitäisi saada taas hiljalleen kuvioihin, koska se olisi ilmaista, ulkona ja koiran kanssa toteutettava juttu. Opiskelijabudjetilla kun ei pahemmin hurrata sali- ja wellnesspalveluiden parissa. Varsinkin, kun ratsastaa kahdesti viikossa ja joutuu hevosharrastuksen takia pitämään autoa. Prioriteetit, prioriteetit.

Ikiliikkuja & perässävedettävä

Primus challenge on kuitenkin loistava juttu siinä, että projektissa ei voi ruveta lusmuilemaan. Me ollaan tässä mukana ja  tehdään kunnolla! Lisäksi olen liittynyt heiaheia-palveluun, jossa PC-ryhmäläisten kesken pieni ryhmäpaine kasvaa. Kun katsoo miten reippaita muut ovat olleet, kokee pienen piston sydämessään ja lähtee koiran kanssa pitkälle lenkille. Vielä kun muistaisi ottaa puhelimen mukaan ja laittaa sports trackerin päälle, niin saisi vielä lenkin pituudetkin ylös!

Ratsastajille suunnatut pilates-tunnit ovat myös osa arkea nyt. Täti-ihmisten kanssa huhkiessa on niin kivaa, kun moni pelmahtaa paikalle suoraan tallillta, eikä tuolla todellakaan kilpailla trikoovaatteen hinnalla ja hienoudella. Eihän tuollaisista pitäisi välittää, kunhan keskittyisi itseensä, mutta epäonnistujana ja itseni nolaajana en ole vielä niin pitkällä.

Niinpä kotiin on rantaunut powerband-kuminauha, jolla voi tehdä ihan muiden silmiltä salassa vähän lihaskuntoliikkeitä, sekä huomenna tulee vielä tasapainolauta! Ostin myös juoksupökät, niissä on jopa uv-suoja, tuleekin tähän vuodenaikaan tosi tarpeeseen ;)

Ylihuomenna Pirita pistänee mut koville, innolla odottaen!

Valmentajatapaamisen hedelmää

Maanantaina meidän ryhmässä aloitti uusi opettaja, Hanna Volanen.
Hyvä vaikutelma tuli, tunti oli tehokas. Toistoja kaikissa tehtävissä, että ehti yrittää ja tehdä paremmin, ja molempiin suuntiin. Etenkin siirymiset olivat oikein jees, monet laukannostot ja siistit ravisiirtymiset eivät suju ilman toistoja. Forellan kanssa yhteistyö pelaa jo paremmin kuin syksyllä. Vaikka välillä turhauttaakin, kun en osaa ratsastaa sitä hevosta. Mutta mitä sillä turhautumisella siellä hevosen selässä tekee? Ei yhtikäs mitään.

Maanantaina oli iltasella vielä PC-valmentajatapaaminen. Mietittiin ryhmän kanssa ratsastuksen helppouksia ja vaikeuksia, omia kehityskohteita ja tavoitteita. Vaikka ollaan ryhmänä eritasoisia, kaikilla oli suunnilleen samat ajatukset. Tarvitaan lisää oman kehon hallintaa, nopeutta, päättäväisyyttä, tarkkuutta. Ikuiset kehityskohteet siis. Itse keskityn nyt alkuun päättäväisyyteen, minun pitää hallita tilannetta määrämällä tahti ja tie, juuri kuin itse haluan, eikä vaan matkustaa mukana. George Morrisonin sanoin, huonokin suunnitelma on parempi kun ei suunnitelmaa ollenkaan!

Aamutunnilla tapahtuikin jo jotain. Keskityttiin pakottomuuteen ja rentouteen olemisessa, sekä pitämään varpaat suoraan eteenpäin ja jalustimen tasaisesti jalassa. Itse sain jopa kiitosta jalan asennosta ja pohkeen paikasta \o/ 
Hyvä ajatus oli myös unohtaa hevonen ja keskittyä itseen. Siinä kohdin taisi monella loksahtaa jotain kohdilleen. Istu suorassa, pidä varpaat suorassa, kevennä lantio edellä, kuvittele kroppaan useampi silmäpari jotka katsovat kaikki menosuuntaan, pidä kyynärpäät kiinni kyljessä. Ei pakonomaista, väkinäistä ratsastusta, jatkuvaa levotonta touhuamista, vaan rentoa, mutta jäntevää olemista. Ja kappas! Tästä onkin NIIN hyvä jatkaa! Tekisi mieli vaan uudestaan! uudestaan! harjoittelemaan hoksaamiaan asioita.

Ja vaikka supermymmeli Forella onkin hankala ratsastaa muuten kuin alkeiskurssi-moodissa, ehkäpä opin sen kanssa säännöllisessä treenissä enemmän, kuin jonkun superpehmeän unelman kanssa, joka luo itselle ihanan illuusion omista taidoista, kun kaikki tekeminen on vaan niin helppoa ;)

Voi vaikeus...

Viime viikon ratsastukset olivat yksi iso vuoristorata. Hirmuista intoa ja kamalaa pettymystä!
Kalle Kalervoinen on mitä mainioin tyyppi. Maanantaina humppailtiin menemään mitä kepeimpään tyyliin. Muistelin Kikan sanoja, että ilman eteenpäinpyrkimystä on turha yrittää tehdä yhtään mitään. Niinpä ratsastin eteen, puristamatta, enkä pyrkinyt vääntämään mitään muuta siinä ohessa. Homma kulki. Tunnin tehtävistä selvittiin hyvin, oma vinous on kyllä yksi kirous, mutta kun siitä tuli huomautuksia, sitä sai korjattua aina hetkellisesti.

Selässä kun on jonkun verran skolioosia, sekä (varmaankin) ratsastusonnettomuuden aiheuttamaa lihasperäistä kiertymää, olen pahimpina päivinä kiero kuin korkkiruuvi, kylmällä ilmalla tämä vielä korostuu. Notkoselkä ja vinous onkin kiva juttu hevosen selässä, kun ei koskaan ole oikein hyvässä asennossa. Volttitehtävässä sen sentään itsekin huomasi, kun ympyrän toinen kaari levisi kokonaan, kun istuin vinoon. Toistoilla tiet paranivat ja löysin ensi kertaa harjoisravissakin itseäni miellyttävän, hyvän istunnan. Ravin tahti kyllä kärsi, mutta hoksasin asennostani jotain uutta ja sain selän jotakuin joustamaan. Tehtiin myös kaksi moitteetonta laukannostoa, joista olin erityisen iloinen, kun Kalle osaa olla hieman löysä.

Tiistaina uudestaan Kalle kyydissä kaikki se hyvä flow oli tipotiessään. Ei kuljettu eteen, ei löytynyt hyvää tuntumaa, laukat nousi vetelästi ja vaivalloisesti, istunta ei ollut ravissa eikä laukassa kehuttava, ja vähänkö siitä jäi paha mieli. Saatiin ratsastaa vapaasti, ja kun ratsukoita kulki molempiin suuntiin, piti välillä ratsastaa uran sisäpuolella. Noh, siitähän ei tullut tuon taivaallista, kun valuttiin aina vaan uralle, suoruudesta ei tietoakaan, ulkopohje vaille vaikutusta. Raippaa piti käyttää monta kertaa, kun en halunnut junnata pohkeella, mutta kumpikaan ei sitten oikein tehonnut. Melko pehmo kun olen, en pidä raipan käytöstä pahemmin.  Pitäisihän se hevonen pitäisi saada ilmankin liikkeelle.

Nöyränä vaan kohti uusia pettymyksiä, oivalluksia ja kenties onnistumisiakin! Tätähän tämä kai on, yhtä challengea ainakin :D

PC:n kuntotesti

Perjantaina Esport arenalle kerääntyi yhdenlainen innokas ja iloinen kanalauma kuntotestin merkeissä. Testi koostui lihaskuntotesteitä, kehonkoostumusmittauksesta ja kestävyydestä, eli juoksusta.

Oma lihaskunto oli kaikilla osa-alueilla keskivertoa, kuten vähän uumoilinkin. Tasapaino oli hyvä, selän liikkuvuus huono. Ei yllätyksiä, mutta sopivasti petrattavaa seuraavaan kuntotestiin!

1500m juoksun tiesin menevän omalta osaltani hieman huonosti, mutta juoksun vaikeus oli lopulta ihan uskomatonta. Tupakoinnin olen lopettanut reilu kuukausi sitten, ja siinä juostessa alkoivat keuhkot vinkua ja vanhat tervalimat lähtivät liikkeelle. Happi loppui siis aivan alta aikayksikön. Reidet olivat myös sopivasti hapoilla kyykkyjen tekemisestä, joten voimatkin loppuivat aika pian.
Viimeksi kun on tullut juoksumatolla hölköteltyä, on saanut mennä hymy huulessa, nyt painoin veren maku suussa (kirjaimellisesti!) ja aivan tuskaisena. Noh, ainakin tästä on vara parantaa, eikä ihan vähää!

Nyt vaan innolla odottamaan Piritan tekemää saliohjelmaa ja miettimään kevään oheisliikuntaa, jolla saatetaan saada näihin testituloksiin verrattuna ihan ihmeitä aikaan :)

Tästä se lähtee

Tästä se tosiaan lähtee.


Kevään Primus Challenge käynnistyi tällä viikolla. Aamuryhmä oli reippaana hevosten selässä kahdeksalta tiistaina, odottaen innolla Kikan ensimmäistä tuntia.
Tunti oli perustyöskentelyä, hyvän tahdin löytämistä ja tarkkojen teiden ratsastamista. Molemmat meillä Kallen kanssa menivät vähän niin ja näin, sillä ensimmäistä kertaa opettaja todella vaati keskittymistä, joka herätti minut ensimmäistä kertaa huomaamaan, miten huolimattomasti sitä ratsastaakaan. Ensimmäinen oma tehtäväni onkin oppia ohjaamaan hevonen juuri ja tasan sinne, minne on tarkoitus mennä, eikä vain melkein ja sinnepäin. Lisäksi täytyy itse olla aktiivisempi, eikä tyytyä keskinkertaiseen. Itse tyydyin nimittäin helposti uniseen, löysään hölkkäilyyn, joka oli ilmeisen kaukana toivotusta, energisestä ravista. Väistötehtävät sentään sujuivat ongelmitta ja loppuverryttelyssä Kalle oli rento ja venytti, eli tunti kuitenkin päättyi ihan hyviin tunnelmiin.

Tunti kokonaisuudessaan meni turhaan jännittäessä, mistä on toisaalta vara parantaa. Illalla toisessa ryhmässä ratsastamani tunti menikin jo huomattavasti paremmin, kun jännittäminen jäi sikseen ja sitä teki vaan.

Keväästä tulee varmasti upea! Innolla odottaen!