Rataharjoitukset 29.3

Sunnuntaina treenit Kamun kanssa olivat mahtavat, maanantaina ratsastin itse huonosti, tiistaina Kamua ei oikein huvittanut mikään. Niinpä lauantain Prix de Primus Mini-Challenge skabat olivat aika kysymysmerkki itselleni, tuleekohan tästä mitään?

Letitin useamman hevosen ja lopulta oman ratsun puunaamisessa tulikin jo hieman kiire. Kamu vähän hermoili kun sen ympärillä häärättiin vauhdilla, ja toivoin, että se olisi kanavoitunut hieman energisemmäksi käytökseksi ratsastaessa, mutta mitä vielä! Kamu oli oma tasainen itsensä.

Kuva: Aliisa Mäkinen

Maiju käski verkassa pistämään Kamuun vähän vauhtia, ja tulihan sitä sieltä. Tein parit siirtymiset, joista poika lähti oikein näpsäkästi takaisin liikkeelle ja temponlisäykset olivat myös oikein hyvät, jos otetaan huomioon, että Kamu ole se kaikista liitokavioisin yksilö. Laukkaa kevyessä istunnassa eteen-eteen-eteen ja heppahan kulki. Mutta kuinkas ollakaan, kun päästiin radalle Kamu oli sitä mieltä, että ei oikein jaksaisi vaivautua.

Yrittäessäni valmistella siirtymisiä puolipidätteillä Kamu tyssäsikin heti siihen paikkaan. Pysähdys suoraan ravista jäi unelmaksi vaan, kun yritin tuupata hevosten eteenpäin ja herra vaan venyi ja vanui. Kaikki siirtymiset olivat hitaita ja tahmeita, temponlisäyksiä en käytännössä saanut tapahtumaan ollenkaan. Laukka oikealle oli tämän suorituksen helmi, sillä Kamu tunki pohjetta vastaan, kaatui sisälle päin ja meidän isosta ympyrästä tuli lähinnä epämuodostunut voltti, jos sitäkään.

kuva: Aliisa Mäkinen

Nostan itselleni hattua siitä, että muistin radan. Suoritus oli rehellisyyden nimissä surkea, mutta sentään hyväksytty 54%. Itseäni harmittaa todella paljon se, että hyvä fiilis jäi verryttelyn puolelle, eikä kantanut radalle asti. Kamun kanssa ollaan saatu yhteistyö toimimaan niin kivasti tunneilla, että sapettaa, kun radalla pitää sitten möhliä näin täysin. Itse tietysti jännitin ja yritin olla mahdollisimman eleetön, jolloin napakkuus kärsi. Olisin varmaan saanut Kamun paremmin liikkeelle ja oikeisiin pisteisiin, jos olisin käyttänyt pohjetta ronskimmin ja ottanut huomattavasti napakamman tuntuman, mutta siinä kohtaa rentous ja jalan paikoillaan pitäminen olisivat taas kärsineet.

Nähtyäni videon radasta olin kuitenkin positiivisesti yllättynyt siitä, miten hyvin istuin. Ottaen huomioon, että harjoitusravissa oleminen on ollut sellainen mahdottomuus, oli istuntani aika kiva ja tasainen. Toisaalta Kamun etanavauhdissa se olisi onnistunut varmaan keneltä vaan ;)
Kamu on vähän turhan vaikea ratsastettava minulle, kun tuo jalan tehokas käyttö, ilman puristusta, ei oikein suju. Jos hevonen on tahmelo, jään itse liiaksi puristamaan ja pumppaamaan, jolloin koko teho häviää jalasta ja hevonen reagoi entistä huonommin.

Kamu näyttää tuomarille kieltä, koska tällainen koulupelleily ei ole hänen heiniään!
kuva: Aliisa Mäkinen

 

 

 

 

 

 

Ei jäädä harmittelemaan. Viikon päästä on jo revanssin paikka, kun sama aikuis(viihde)ohjelma odottaa Primuksen omissa rataharjoituksissa. Päättäväisin mielin aion jyrätä itselleni pari prosenttia lisää! Kisakumppani on vielä arvoitus, kun toivoin kauniisti, että jos saisin jonkun muun kuin Kamun, mutten tietenkään pääse tänään enkä huomenna treenaamaan, kun virun illan ja yön töissä. Jännityksellä odottaen!

Muista koputtaa puuta!!!

No niin, pitikin sitten mennä hehkuttamaan, miten ollaan tuon vuokrahevoseni kanssa menty löytämään yhteinen sävel. Diiva koki lauantaina tarpeelliseksi ilmoittaa, että tämä ei tosiaankaan ole asian laita ja pudotti minut takaisin maan pinnalle, ei onneksi kuitenkaan aivan kirjaimellisesti.

Oltaisiin päästy reitit entuudestaan tuntevan henkilön opastamana aurinkoiselle maastolenkille, mutta koska olen hevoselle edelleen melko uusi ja selvästi hieman epäilyttävä hahmo, alkoi steppaaminen ja piffaaminen heti pihasta poistuttua. Vaikka totesin heti alkuun, että ajatus oli huono ja palatkaamme takaisin, oli pikkuhepalla kierroksia jo sen verran, että ihan helpolla ei päästy mihinkään suuntaan. Kun toisella yrityksellä olimme molemmat maneesissa sisällä ja ovikin oli saatu kiinni, alkoi usko hieman loppua. Hevosparka oli niin tohkeissaan, että se kasvoi korkeutta parikymmentä senttiä ja näytti vähintäänkin _todella upealta_ mutta sellaisen villihevosen ratsastaminen ei ehkä olisi turvallista.

Parin talutetun kiepin jälkeen rauhoituttiin molemmat hieman ja uskalsin takaisin kyytiin. Rentoudesta ei ollut tietoakaan, mutta kyllähän me siinä pärjättiin. Lopussa kuitenkin kiitos seisoi, kun maltti palasi paikalle ja kuljettiinkin ihan asiallisesti. Rento loppuravi ja kiitos. Itse olin aivan puhkipoikki, hiiltyneen hevosen hillitseminen meni hyvästä hikitreenistä.

En jaksa lakata ihmettelemästä, miten paljon tuo yksi hevonen voi minulle opettaa. Tietäen hänen taustoistaan sen verran, että häntä ei ole aina kohdeltu hyvin, yritän muistaa olla erityisen rauhallinen. Räyhääminen ei muutenkaan kuulu hyviin hevosmiestaitoihin, mutta yhtään ronskimmat otteet sopii viimeistään tällaisen herkkiksen kanssa romukoppaan. Selvästi luottamuksen eteen on tehtävä vielä töitä, joten odotankin innolla viimeisten lumien ja jäiden sulamista, että päästään ihan talutellen metsään, parempaa tapaa tutustua hevoseen ei olekaan. Tämä kyseinen hevonen on kuitenkin niin hauska tapaus, että teen mieluusti sen kanssa töitä parempaa yhteisymmärrystä kohti. Kiitollisempia kokemuksia ei olekaan, kun tällaiset vaikeuksien kautta voittoon -tapaukset!

<3

Samalla oli sunnuntaina aivan ihanan turvallista päästä Primuksella varman Kamun selkään, joka ei ylimääräisiä hötkäyksiä harrasta. Challenge-kisoja silmälläpitäen teimme aikuisohjelman kolmikaarista kiemurauraa ja ravi-käynti-siirtymisiä ja pysähdyksiä. Homma rullasi paremmin kuin olin ajatellut ja harjoitusravissa loksahti palat paikoilleen. Hanna totesi, että istunta on parantunut paljon, joka oli enemmän kuin mahtavaa kuulla, ottaen huomioon, että Hanna on pitänyt minulle tunteja vasta tammikuun lopusta. Kehitystä siis tapahtuu, myös sillä osin, mitä itse eniten epäilen.

Tänään ja huomenna olisi vielä reeniä ja lauantaina elämäni toinen koulurata edessä. Jännittää, mutta niin se kai kuuluukin. Kunhan vaan selkä  ei nyt pettäisi. Vanhuudenvaivat ovat nimittäin astuneet elämääni ja alaselässä on jotain häikkää. Eilen ratsastaessa ei sattunut yhtään, mutta tallissa kipu palasi välittömästi. Yön yli nukuttuani kipu on vielä pahempi. Fantastista, mutta minkäs teet.

Kiirettä pukkaa

Voi kehveli mitä aikoja tässä eletään! Tällä viikolla jäi niin maanantain vakitunti, kuin tiistain challenge-tunti välistä, kun vietin iltani, yöni ja oikeastaan myös aamuni töissä. Sama kuvio on sotkenut myös salilla käymiset, vaikka juuri sain Piritalta vähän uutta ideaa salitreeniin ja ison kasan lisää intoa! Mutta kun on yön töissä ja päivän koulussa, pitää siinä aamu- ja iltapäivällä edes yrittää nukkua ja siinähän se päivä "kivasti" meneekin, harakoille. Ja oikeastaan seuraavat pari päivää samalla, kun on koomainen peikko, joka ei ymmärrä mistään mitään.

Onneksi hätä ei ole aivan tämän näköinen. Viime perjantaina oli revanssi-rataharjoitukset, järjestäjänä Helsingin yliopiston hevosharrastajat Troijan Hevonen, jota on itseasiassa kiittäminen siitä, että ylipäänsä päädyin Primukselle ratsastamaan. Tavoitteena oli tällä kertaa pysyä selässä ja sehän onnistui. Estekorkeus huimat 50cm ja ratsuna tietysti Forella. Nollarata, toiseksi hitain aika, mutta hyvä mieli.

Lauantaina ja keskiviikkona hummailin vuokraheppani kanssa yrittäen keksiä meille enemmän tekemistä. Kun tosiaan ensi kertaa kiipesin neidin selkään, ei meininki ollut oikein mistään kotoisin. Niinpä olemme lähinnä vaan ratsastelleet askellajit läpi ilman kummoisempia kommervenkkejä, mutta nyt kun paketti alkaa olla kasassa, alkoi tulla sellainen tunne, että hevosparalla taitaa olla tylsää. Tavallaan yllättävää, miten nopeasti ollaan päästy yhteisymmärrykseen tekemisistä. Siitä tunteesta, etten osaa mitään ja hevosta ottaa pahemman kerran pannuun kuskin heiluminen ollaan jo tultu siihen, että voidaan työstää asioita, toistaa ja parantaa. Toki mittakaava on edelleen aika alhaista tasoa, mutta onpahan kehitystä kuitenkin! Takatalvi-etukevät-sääilmiö sai minut maneeseihin tottuneen kermaperseen jopa ulos kokeilemaan meidän (minun) rajoja, kun kenttä oli saanut uuden lumikerroksen ja tuntui aika hyvältä. Jännän äärellä oltiin (olin), mutta voi sitä iloa ja itseluottamuksen kasvua, kun hommat rullaa!

Videolla lyhyt pätkä tämänhetkisestä meiningistä. Olin jo suhteellisen tyytyväinen (lue: en aivan järkyttynyt) aikaisempaan näkemääni videopätkään, mutta kun sitä vertaa tähän, niin eihän sitä kehtaa julkaista :D   Lienee kuitenkin hyödyllistä kuvailla ja vertailla, miten meidän meno etenee.

Videointi on kyllä brutaalia, viime viikkoista challenge-aamutuntia käytiin kuvaamassa ja eihän sitä voinut katsoa. Joko heiluu ylä- tai alakroppa ihan miten sattuu, ja omiin silmiin ainakin sattuu. Kääk!

Järki käteen

Hevonen on iso ja aika vaarallinen eläin.
Kun on kivaa ja kaikki menee kuten on tarkoitus, se unohtuu kovin helposti.

Itse olen 100 kertaa parempi hevosen käsittelijä kuin ratsastaja. 10 vuotta hoitajana on opettanut niin paljon, että maastakäsin olen hevosten seurassa tavattoman itsevarma. Nyt sain tuntea sen itsevarmuuden nahoissani: ensimmäistä kertaa koko 20-vuotisen hevosurani aikana sain kaviosta.

Suojelusenkelit olivat taas kerran matkassa, kun osuma tuli vain pienenä iskuna käsivarteen, eikä täysillä keskivartaloon. Tavallaan nämä läheltä piti-tilanteet ovat ihan tervetulleita muistutuksia siitä, että hevosten kanssa pitää olla hereillä, aina.

Itse olen viime vuodet saanut hoitaa samoja hevosia, jotka ovat tulleet tutuiksi, ja niihin on voinut luottaa täysin. Silloin oppii tietämään mitä voi ja mitä ei kannata tehdä, mutta uusien hevosten kanssa pitäisi unohtaa kaikki tämä. Itse olen aina ollut aika lailla sellainen "tee niin kuin minä sanon, älä niin kuin minä teen" -tyyppinen opastaja, tiedän miten hommat oikeaoppisesti hoidettaisiin, mutta lintsaan turvallisuussäännöistä omaa tyhmyyttäni. Sainpa näpäytyksen, kirjaimellisesti!

Niinpä kehotan kaikkia olemaan fiksuja! Mustelmat ei oo niin cool!

Rataharjoitukset

Perjantaina oli näytön paikka, ensimmäinen 60cm ratani. En ole hypännyt paljon ollenkaan ennen Primuksella aloittamista, ja meidän ryhmäkin on pääsääntöisesti kouluryhmä, joten esteillä olen tosiaan aika jännän äärellä.

Hipsin tallille ajoissa, iskin Forellalle letit päähän, joista tuli kammottavat. Mymmelin harja oli juuri nypitty ja matskua leteille oli vähän huonosti, kun kumppareilla tein. Onneksi asia ei ole niin vakava kuitenkaan, Forella oli sittenkin niiiiiin kaunis!

Autoin rakentamaan rataa, kävelin sen nopsasti läpi ja yritin painaa sen mieleeni. Siitä kiireellä talliin hakemaan hevonen ja verkkaan. Tässä kohtaa alkoi jännittää niin vietävästi. Verkkasin huonosti, kun en osannut ajatella mitä teen, ja sittenhän se oli jo oma vuoro.

kuva: Aliisa Mäkinen

Forella syttyi radalle päästessään, itsekin jäin hieman kauhistuneena ihmettelemään katsojien määrää. Forellasta kuoriutui Formula ja sitten mentiin! Saatiin 4 virhepistettä ylimääräisestä voltista, kun neiti teki jonkun oman askelkuvion, enkä viitsinyt tulla esteelle huonolla tiellä. Viisaammat kertoivat, että neiti saattoi ottaa nokkiinsa muista hevosista väliaidan toisella puolen, mutta itse olin niin keskittynyt, etten nähnyt tai kuullut yhtikäs mitään. Muuten mentiin hyvä ja reipas rata ilman virheitä! Fiilis oli aika huikea, kun Myms paineli korvat töttöröllä menemään, teki isoja hyppyjä ja piti hauskaa!

kuva: Aliisa Mäkinen

Grande finale piti kuitenkin tehdä omaan tyyliin, ja niinpä maaliviivan ylitettyämme Formula kiihdytti turhan lujaa, jonka seurauksena pidätin liian lujaa ja aiheutin melkein-äkkipysähdyksen, jossa itse humpsahdin kaulalle ja menetin tasapainoni. Niinpä löysin itseni maneesin pohjalta :D  Hittolainen miten nauratti. Ensimmäinen putoaminen Primuksella, tai ylipäänsä vuosiin, ja estekisoissa tietenkin, mutta ei suinkaan esteellä, vaan radan jälkeen. Mikä suoritus!!

Ei kuitenkaan sattunut, Forella jäi hölmistyneenä katsomaan, että mitä mä oikein touhuan, eikä aiheuttanut mitään kaaosta ja loppu hyvin - kaikki hyvin.


Hyväksytty suoritus ja hyvä mieli! Loppukisoja oli ilo katsoa, superhyviä ratsastajia meillä!

Uusi ratsu & uusi haaste

Eilen kenraaliharjoitus esteillä ennen perjantain rataharjoituksia. Huono kenraali, hyvä suoritus, joohan? Rymisteltiin Henrietta Fordin aka Fortsun kanssa menemään aika tyylittömästi, mutta tamma pelasti huonon kuskin mukisematta, murunen kun on! Tehtävät menivät eestaas pituussuunnassa sukkuloiden, jolloin hevonen oli joka lähestymisellä menossa eri esteelle kuin oli tarkoitus. Ohjaustehosteet oli pois päältä, yhteinen suunta löytyi liki joka esteelle hieman myöhässä ja pomput olivat sitten vähän mitä olivat. Mutta perjantaina voin sitten yllättyä iloisesti, jos muistan pitää tempon yllä. Katsotaan...

Aamutunnilla Hanna oli tuuramassa Englantiin suuntaavaa Kikkaa, mutta ei hätää, kuri oli vähintäänkin yhtä napakka. Aloitin nyt uuden pc-pätkän Kamun kanssa. Kamu on varsinainen hissukka, jolla olen mennyt tasan kerran aikaisemmin, joskus syksyllä Primuksella aloitettuani (ei kommentoitavaa). Ensimmäinen ajatus kun Kikka ehdotti minulle Kamua oli aikamoinen "EÄH, eeh, öh". Mutta pitäisihän se ammattilaisia uskoa, koska meillähän meni aika hienosti!

Tehtiin alkuun pitkään istuntaharjoituksia: rullattiin selkää, nosteltiin jalkoja ja aseteltiin kädet. Istuinluut löytyivät, jalka ei puristanut. Siitä sitten raviin, rennosti ja letkeästi. Ulkopohje ei oikein toiminut ja kolistelin maneesin laitoja, kunnes tajusin ottaa raipan ulkokäteen. Ei sitä tarvinnut edes käyttää, joten ehkä ongelma olikin vain omassa pääkopassani?

Ai, otetaanko me kuva vai?

Sain hevosesta hyvin liikettä irti ja nätisti istuminen onnistui yllättävän hyvin. Vaikka Kamulla on suhteellisen iso liike, se on melko tasainen, joten ravissakin meni ihan ok. Tämä on minulle aika kova paikka, koska en osaa istua harjoitusravissa. En sitten yhtään. Alaselän jousto on minun keholleni aivan vieras asia. Niinpä Hannan mielikuvaharjoitukset siitä, miten hevosen liikkeen tulisi kulkea meidän läpi ovat onnen omiaan minulle. Olla mukana liikkeessä, ei sen päällä, vaan osa sitä.
Kaukana kauniista tässä ollaan, mutta hyvä alku anyway.

Laukannostoja tehtiin itsenäisesti molempiin suuntiin. Hieman tahmeasti nousi, mikä toikin mieleeni sen Kamun, jonka olen mielessäni muistanut, joka ei viitsisi oikein pistää töppöstä toisen eteen. Tässäkin sai taas kiittää itseään: jos heilahtaa eteen, liike tyssää siihen. Oman asennon hienosäädöllä saatiinkin jo kelpo laukkaa ja antaessani hevosen liikkua kun se kerran oli halukas, Hanna kommentoi, että "ei sitten yhtään lujempaa". En usko, että tuon hevosen kanssa pääsee usein moista sanomaan ja olin intopiukeana!

Kaikkiaan meno ei varmaan ollut mitenkään hienoa, mutta itselle jäi totaalinen voittajafiilis. Ja taas kerran sai todeta sen, että ennakkoluulot ja asenteet romukoppaan hevosten kanssa, aina!
Lisäksi sain monta yleistä ahaa-elämystä, sillä paikat olivat hieman kipeinä eilisestä salitreenistä ja hevosen selässä tunsin sitten selkästi mihin kohtiin omassa kropassa mikäkin suoritettu tehtävä otti. Yllättävän hauska tunne, auttoi hahmottamaan oman kehon käyttöä ratsastaessa!

Me so cute

Tunnin jälkeen minut kohtasi viimeisin challengeni. Ostin nimittäin ensimmäiset aikuisikäni ratsastussaappaat. Käytetyt, omalle kukkarolle sopivat, omalle läskipohkeelle vähemmän sopivat,
tosi kivat nahkasaappaat, joista vetoketju meni paria senttiä vaille kiinni. Koska olen turhamainen, tavaraa rakastava ja haaliva akkahenkilö, en kuitenkaan voinut vastustaa niitä.
Mutta näinpä haastan itseni: Primuksen kesä-cupissa minulla on nuo saappaat jalassa, viimeistään!

Oottakkee, mää tuun!

Nyt lähtee läskit! Terppa!

Varsinainen opetusmestari

Vaihteeksi vähän iloisempiin aiheisiin.
Minulla kävi nimittäin muutama viikko takaperin aikamoinen munkki.
Löysin itselleni vuokrahevosen! Olen kyllä leikitellyt ajatuksella ennenkin, mutta ensi kertaa uskalsin yrittää ja mennä kokeilemaan. Enkä nyt tosiaan sano, että ensiratsastus olisi ollut kovin tyylikäs, mutta tästä alkaa tie ylöspäin!

Sirpsakka Sirpa on liikuttava pikkutamma, joka asuu ihanalla pikkutallilla. Ruskeasuon kasvattina sielu oikeasti lepää kun saa hevosen kanssa katsella peltomaisemaa ja metsää, joka on aika kaukana siitä mihin sitä on tottunut.

Tätä tammaa parempaa opettajaa minulle tuskin olisi voinut löytyäkään. Hevonen joka reagoi kaikkeen pakottaa minut skarppaamaan pahemman kerran. Jos itse olen vino, hän kulkee myös vinoon, jos itse heilun hänkin heiluu, jos en rentoudu, ei satulan allakaan olla rentoja. Tuntihevoset ovat kuitenkin niin turtuneita jatkuvaan vaihteluun ratsastajissa, että ne sietävät paljon enemmän hapuilua. Nyt olen joutunut kauhukseni huomaamaan, etten osaa mitään :D

No ei ihan sentään, mutta olen jo oivaltanut kamalasti uusia asioita, joihin joudun jatkossa keskittymään. Nojaan esimerkiksi helposti liikaa eteen kuin mikäkin esteratsastaja-mopopoika, enkä edes huomaa tätä. Ensimmäinen asia onkin oman painopisteen säätäminen.
Toisekseen joudun muistamaan ulkoapujen ylläpidon, etten vain satunnaisesti kerro hevoselle ulkopohkeen olemassaolosta, ja samalla siis itsekin muista sitä vain silloin tällöin. Ulkokäteni on myös epävakaa, josta olen kyllä aivan eri mieltä, mutta videomateriaali kehtaa väittää toisin.
Myös niinkin itsestäänselvä seikka kuin asetus on löytänyt uuden ulottuvuuden, koska eihän se tule vain sisäohjaa vatkaamalla. Hevosen saaminen sisäpohkeen ympärille on niin helppoa kun sen osaa, ja niin vaikeaa, jos ei ajattele mitä tekee!

Mahtavaa tässä onkin se, että siinä missä tuo hevonen ilmoittaa heti kun häiritsen sitä, se myös kertoo heti kun teen oikein. Pienillä onnistumisilla pääsee jyvälle ja jaksaa pitkälle. Samalla tsemppaan itseäni sillä, että tiedän kuitenkin paljon enemmän kuin käytännössä osaan, joten ihan perusasioissakin voin harjoitella itsenäisesti maailman tappiin asti, viemättä itseäni tai hevosta kummankaan mukavuusalueen ulkopuolelle. Panoksia voi rauhassa korottaa sitten kun se on järkevää, eikä tässä pitäisi olla mikään kiire. Paineita voin kerätä siellä aamuisilla valmennustunneilla ihan riittämin, ja pyrkiä rentoon ja hyvätuuliseen menoon vuokrahevosen kanssa.

Onnellinen heppatyttö!