Eilen nukkui ikiuneen rakas hoitoheppani, jonka hovineitona ehdin palvella viitisen vuotta.
Enkelitamma, suurtakin suurempi persoona, ja jos hevosesta voi niin sanoa: huumorintajuinen lehmikki, torttukorva, prinsessa, pikkuheppa, töpsiäinen.
Kun viettää paljon aikaa hevosen kanssa ja tutustuu siihen oikeasti perinpohjin, erilaisissa tilanteissa, erilaisissa mielentiloissa, hevosesta saa ihan oikean ystävän. Ja sen tässä menettikin.
Sehän se kai eläinten kanssa harrastaessa, tai oikeastaan eläessä onkin, että joskus täytyy osata päästää irti ja luopua. Kun aika koittaa, niin sille ei yksinkertaisesti mahda mitään. Hevosta oli hoidettu niin huolellisesti, kaikella rakkaudella sen koko ajan mitä sen ehdin tuntea, ja mihin itse pääsin osalliseksi. Paraskaan hoito ja suurin välittäminen ei kuitenkaan aina riitä, valitettavasti.
 |
| Kaverin sanoin: "Sun naama on selitys sille, miks tää on maailmas paras harrastus" |
Kultahippusen aika koitti. Nyt se saa kirmata vihreillä laitumilla vailla kipuja. Ja itse pyrin olemaan vain kiitollinen kaikesta siitä, mitä tältä hevoselta sain ja opin. Se vastuu jota sain ja opin kantamaan, se ylpeys ja ystävyys. Ne onnen tunteet, ne onnistumiset, ne naurut ja surut mitä me metsässä kahden käytiin läpi. Se rakkaus.
 |
| Lepää rauhassa, kaunotar. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti