Relaa vähän!

Kolmasosa challengea on jo hujahtanut ohi. Minne tämä aika oikein menee?!

Nukuin tänään pommiin ja aamutunti jäi väliin. Normaalitilanteessa hakkaisin nyt päätä seinään ja soimaisin itseäni, mutta ehkä se uni tulikin ihan tarpeeseen. Olen ollut niin tavattoman innoissani tästä projektista, että olen saattanut mennä hieman pakonomaisuuden puolelle. Analysoin omaa ratsastustani tarkkaan, mikä on toki kehittymisen kannalta tärkeää, mutta kyllähän tämän pitäisi sittenkin olla harrastus, vieläpä hauska sellainen.

Olen viime viikkojen aikana käynyt nelisen kertaa viikossa ratsastamassa, tehnyt töitä, myös yövuoroja, voidakseni rahoittaa tämän huvin, hoitanut hyvin ohimennen kouluhommat, koska joskus pitäisi varmaan valmistuakin, ja siinä sivussa pyrkinyt olemaan laiminlyömättä koiraa, järkevää ruokailua sekä tietysti pc-oheisliikuntaa. Ja olisihan tuossa yksi parisuhdekin, krhm. Yhdessä koko setti on aika tulenarka stressipesäke. Olen liikkunut vähemmän kuin olin alunperin aikonut, joka suututtaa tietysti, mutta kun jossain välissä pitäisi ehtiä nukkumaankin. Sosiaalista elämää ei ole pahemmin ollut koko keväänä, yhtä Tampereen reissua lukuunottamatta. Villiä opiskelijaelämää, sanoisinko ;)

Muuttuuko asia paremmaksi stressaamalla? Jaksanko enemmän, jos olen alituiseen pettynyt itseeni ja kärttyinen kun päivästä loppuvat tunnit kesken? No, enpä oikeastaan.
Jännittäessä nukkumatta jääneet yöt ovat teoriassa aika söpö juttu, mutta käytännössä hivenen persauksesta, kun koko arki kärsii.

Näinpä uusi henkinen challenge-tavoitteeni on relata. Hyvin nukutut yöt, järkevä ruokailu, kunnialla hoidetut koulutyöt ja kiva talleilu. Liika tavoitteellisuus on syönyt minulta ison osan sitä ihanuutta ja rentoa aikaa, jota hevosten kanssa oleminen on minulle viimeiset parikymmentä vuotta ollut. Ei näin!

Jatkossa siis keskityn onnistumisiin, en mokiin! Ratsastushan on siitä vekkuli laji, että mitä enemmän kehittyy ja oppii, sitä enemmän huomaa missä pitäisi vielä kehittyä ja mitä ei osaa. Koskaan ei ole ratsastajana valmis. Mutta jospa tämän ajatuksen kääntäisi positiivisempaan suntaan: aina voi oppia uutta!

Kuulostaa jo paremmalta! Niinpä en sure sisäpohjetta, joka ei sunnuntain puomitunnilla mennyt kunnolla läpi ja sai Forellan liiraamaan muualle kuin keskelle puomeja, vaan olen iloinen, kun sain taas pollen myötäämään, tein muutaman oikein hyvän laukannoston ja voin iloisin mielin odottaa esterataharjoituksia. Eikä meidän meno videolla näyttänyt kuitenkiin ihan niin ontuvalta, kuin mitä odotin.

Forella-murunen <3

Erävoitto!

Eilen aloitettiin puomitreenit tulevia esterataharjoituksia silmälläpitäen.
Menossa mukana tuttuun tapaan haihatteleva kuski ja super-Forella. Heti alkutunnista oli aika hyvä fiilis, mentiin pätkiä kevyessä istunnassa ja ravailtiin puomeja suoralla. Mymskis oli rento ja letkeä, eikä tehnyt kuin yhden loikan toisella maneesinpuoliskolla vastaantulevista hevosista. Tämä pelko on ollut ilmassa jonkun aikaa, mutta ainakin me ollaan selvitty melko hienosti viimeaikoina!

Varsinaiset harjoitukset oli laukata esin yhden puomin ja lopulta puomikasan muodostaman "esteen" yli hyppäämättä, sekä kolmen laukkapuomin "rata". Itse olin taas aivan väärällä asenteella liikenteessä, myötäsin aivan liikaa ja yritin olla häiritsemättä hevosta, jolloin jätin sen ns. yksin tehtävissä, ja noh, kohellustahan se oli. Tiet eivät olleet suoria tai tarkkoja, opettajalla taisi hieman verenpaineet nousta ja itse vaan ihmettelin. Onhan tässä ollut hyppeylyiden kanssa taukoa, mutta puomeista/esteistä huolimatta pitäisi muista ratsastaa!

Eipä siinä. Kaikesta sähläämisestä huolimatta sain henkilökohtaisen tavoitteeni toteutettua: Forella myötäsi. Siinä kun muutama teki tehtävää kerrallaan, saivat muut kävellä, ja itsenäinen ympyrätyöskentely loksautti meillä jotain kohdalleen. Sain ulko-ohjan pidettyä tuella, sisältä myödättyä sopivasti ja naks. Siinähän sitten lopputunnin fiilistelin hevosta, jonka takajalat olivat todella alla, jonka laukannostoissa tuntui voima takaa, ja unohdin kaiken muun :D

Mietin, onkohan estesatulalla jotain tekemistä asian kanssa. Pääsen estepenkissä istumaan paremmin lähelle hevosta ja saan lyhyellä jalustimella enemmän tasaisuutta ja voimaa pohkeeseen, jolloin jalan käyttö paranee. Mene ja tiedä, onnellinen olin ja hihkuen lähdin kotiin. Mahdottomasta oli tullut totta!

Aamutunnille kipitin tietysti samaa riemua täynnä, todetakseni eilisillan taian kadonneen. Näinhän se aina menee. Väistöt sujuivat taas superhienosti, mutta muuten meni hieman tahmeasti. Tahti ei ollut kuulemma riittävän skarppi, tehtiin muutamia laukannostoja ja siirtymisiä itsenäisesti ja nostot lähtivät melko kompuroiden. Lisäksi Mymmeli otti pariin otteeseen herneen nenään liian lähelle tulevista kanssaratsukoista, mitä ei aamutunneilla ole tähän mennessä kertaakaan tapahtunut, kun meillä on koko maneesi käytössä. Siinä vähän itsellä meni pakka sekaisin.

Loppuraveissa nousi kuitenkin taas hymy korviin, kun Kikka kehotti meitä ravaamaan aivan pitkällä ohjalla ja tekemään lopulta siirtymisen käyntiin pelkällä istunnalla. Forella on niin luotettava ja rehti hevonen, että kyllä sillä ravaa ilman ohjaa, huoletta. Kaikille tämä ei ilmeisesti ole niin helppoa, joten lopussa kyllä kiitos seisoi. Ihana huomata, että edistyy. Hevonen ei viljele kohteliaisuuksia tai tee palveluksia, se on ihan omasta touhusta kiinni, mitä saa aikaan. Ja hiljalleen aletaan saadakin jotain aikaan. Voittajafiilis!

Itku pitkästä ilosta

Kun tuossa uumoilin muutoksia hevosrintamalla, en ihan odottanut tällaista.

Eilen nukkui ikiuneen rakas hoitoheppani, jonka hovineitona ehdin palvella viitisen vuotta.
Enkelitamma, suurtakin suurempi persoona, ja jos hevosesta voi niin sanoa: huumorintajuinen lehmikki, torttukorva, prinsessa, pikkuheppa, töpsiäinen.

Kun viettää paljon aikaa hevosen kanssa ja tutustuu siihen oikeasti perinpohjin, erilaisissa tilanteissa, erilaisissa mielentiloissa, hevosesta saa ihan oikean ystävän. Ja sen tässä menettikin.

Sehän se kai eläinten kanssa harrastaessa, tai oikeastaan eläessä onkin, että joskus täytyy osata päästää irti ja luopua. Kun aika koittaa, niin sille ei yksinkertaisesti mahda mitään. Hevosta oli hoidettu niin huolellisesti, kaikella rakkaudella sen koko ajan mitä sen ehdin tuntea, ja mihin itse pääsin osalliseksi. Paraskaan hoito ja suurin välittäminen ei kuitenkaan aina riitä, valitettavasti.

Kaverin sanoin: "Sun naama on selitys sille, miks tää on maailmas paras harrastus"

Kultahippusen aika koitti. Nyt se saa kirmata vihreillä laitumilla vailla kipuja. Ja itse pyrin olemaan vain kiitollinen kaikesta siitä, mitä tältä hevoselta sain ja opin. Se vastuu jota sain ja opin kantamaan, se ylpeys ja ystävyys. Ne onnen tunteet, ne onnistumiset, ne naurut ja surut mitä me metsässä kahden käytiin läpi. Se rakkaus.

Lepää rauhassa, kaunotar.

Rakkautta ensi ratsastuksella

Kävin maanantaina vierailulla ratsastuskoulu Ponikoululla. Koskaan ennen paikkaa näkemättä eksyin paikalle, heittäydyin turistiksi ja veivasin ihmeen nopeasti ratsuni kuntoon. Prigi-tamma oli ensisilmäyksellä aika ihana, siro ja kaunis, niin ystävällisellä ilmeellä. Ajattelin olla asennoitumatta tuntiin mitenkään, etten alkaisi jännittää tai yliyrittämään, kun hevonen, paikka ja opettaja olivat minulle tuntemattomat.

Kuinkas sitten ollakaan, heti alkukäynneissä tuli se tunne, että nyt löytyi täydellisyys. Hevonen oli herkkä, reagoi painoapuihin, mutta ei kuitenkaan mennyt yliherkän hötkylän puolelle. Siinäpä sitten ratsastin, tai lähinnä pyrin olemaan hiljaa ja pitämään kädet paikoillaan. Tunnin puolessavälissä oli pakko todeta opettajalle, että on niin hieno hevonen alla, että voisi itkeä.
Tehtiin loivia kaaria, siirtymisiä ja ympyrätyöskentelyä siirtymisillä ja volteilla. Kaikki toimi!

Ratsastettiin ulkona ja kenttä nyt ei tällä kelillä ollut parhaassa kunnossa, joten meno oli melko varovaista. Itse olen sellainen kermapylly-maneesiprinsessa, että kokemusta erilaisista alustoista ei liikaa ole, joten pohja hieman jännitti. Totesinkin, että kentän ollessa sula tulen kyllä tuon hevosen takia käymään yksityistunnilla. Hurmaannuin täysin!

Mikä mupelo :)

Tästä riemusta ja onnistumisen ilosta (tuskin tuokaan hevonen mikään automaatti on) voimaantuneena hyppäsin nyt aamulla taas tutun Forellan kyytiin. Alkutunti meni mukavasti, sen verran mitä peileistä itseäni katselin, on oma asento kyllä parantunut huisin paljon! Jalat pysyvät melko hiljaa, varpaat osoittavat eteen, kevennän enemmän ylöspäin ja kyynärpäissä säilyy ihan kiva kulma, vaikka se välillä valahtaakin, mutta parannusta silti. Väistöt eivät sujuneet nyt oikein mallikkaasti, kun Mymmeli tarjosi niitä omatoimisesti ja yritin sitten puolestani suoristaa, ja mentiin siinä jos millä mutkalla, kun toinen yritti tomerasti väistää kuten kuului, ja kuski ei tiennyt mihin suuntaan nyt mentäisiin, kun jotain korjaustoimenpiteitä pitäisi tehdä.

Kikka hermostui meille ja saatiin vähän sapiskaa. Sen jälkeen Forella löysi jalat alleen ihan uudella tavalla ja lopputunnin sain tehdä mitä vain, yhteys toimi moitteetta. Sain myös hyvän ahaa-elämyksen ulko-ohjan tuesta, jota olen kyllä pitänyt tasaisena tähänkin asti, mutta vängännyt samalla sisältä hieman liikaa. Asetus saa siis olla jatkossa pienempi ja sisäohja saa myös myödätä reilummin. Sisäpohje ja ulko-ohja täytyisi saada siis vähän jykevämmäksi yksiköksi.

Lopputunnista Mymskis myötäsi ja pehmeni hieman, imeskeli kuolainta ja tuntui oikein hyvältä. Siinäkin eräänlainen ahaa-elämys, ollaan oikealla tiellä rentoa työskentelymoodia kohden. Ei tässä ratsastuksessa mitään erityistä kehumista ollut, mutta verrattuna challengen alkuun, ero on huomattava! Mikä fiilis!

Nyt vähän pelottaa, jos tässä vaihdetaan hevosia seuraaviksi viikoiksi. Vaikka aluksi väitin muuta, en ehkä haluaisikaan vaihtaa Mymmeliä kehenkään muuhun <3

Uuden hevosen syndrooma

Vierailin eilen lauantain challenge-ryhmässä ja hevosbingossa kävi mieletön tuuri: Ekku.
Ekkua olen tähän mennessä saanut vain ihailla kentän reunalta miettien, miten kivalta se näyttääkään, ja nyt pääsin tuuraamani kuskin varjolla itse kyytiin. Hii!

Kuva: Anna de Torres

Olen huomannut itsessäni tarpeetonta epävarmuutta uusien hevosten kanssa. Ensin tunnustelen miten hevonen liikkuu, kokeilen hyvin varovasti tuntumaa, reaktiota pohkeeseen ja sitten jään sinne tunnustelu-tasolle, sen sijaan, että oikeasti ratsastaisin. Näin taisi käydä Ekun kanssa pahemman kerran, vaikka tunti menikin oikein kivasti. Olinpa vain tällä kertaa etuoikeutettu näkemään kuvia itsestäni ratsailla ja auttakoon armias mikä pisto sieluuni iskikään!

Sain ennen tuntia vinkit, että Ekku ei ole helpoin ratsastettava ja jää helposti vähän tyhjäksi toisesta ohjasta, että ei saa jäädä vetämään. Näinpä ratkaisin asian naurettavan pitkällä ohjalla, joka ei kyllä vetänyt, mutta ei tehnyt mitään muutakaan. Ekku kulki kivasti ja rennosti, mutta kun Lotta moitti, että hevosella on silmät puoliummessa ja se nukahtaa kohta, tajusin vasta, että on sillä rentoudellakin oltava rajansa. Tavallaan jäin vähän liikaa fiilistelemään ratsuni letkeyttä, joka oli fiilispohjana tosi hyvä ja mukava.

Väistöjä tehtiin muutama oikein hyvä. Niitä kun on tullut tässä toistettua, niin alan hiljalleen löytämään sen fiiliksen, miltä hyvä väistö tuntuu, enkä tarvitse peiliä tietääkseni miten liikutaan. Siirymiset menivät myös kivasti, tehtiin yksi täsmällinen laukannostokin.

Nyt pitäisi vaan löytää jostain aimo annos rohkeutta ja päättäväisyyttä, että uskaltaisi uudenkin hevosen selkään mennessä ratsastaa, eikä vain körötellä. Vaikka sitten menisikin vähän mönkään, ainakin olisi yrittänyt ja tietäisi seuraavalla kerralla, miten ei kannata tehdä.

Ekku oli kyllä tyyppinä hirmu liikkis, muistutti sopivasti ensimmäistä hoitohevostani ("elämäni hevosta") Ripaa, joka oli samantyyppinen, iso ja lempeä hömelö.

Jos kaikki menee hyvin, tässä keväällä tapahtuu muutenkin uutta hevosrintamalla. Intoa täynnä!

Ihana aamujumppa

Viime viikon missio nukkua maanantain ja tiistain välinen yö kunnolla kantoi hedelmää. Sain rättiväsyneenä unta ja nukuin hyvin, vaikkakin heräsin ennen kellon soittoa ja unet jäivät hieman lyhyiksi. Ja sen kyllä huomasi hevosen selässäkin!

Muuan herra Kottas sotki hieman päivän aikatauluja, joten aamutunnin pitkin Marjo. Hänen tunneillaan en ole ennen ollut, mutta se on kyllä tavattoman mielenkiintoista, millaisiin asioihin eri opettajat kiinnittävät huomiota. Nyt tuli noottia eri asioita kuin yleensä, joka toisaalta antaa minun olettaa, että aikaisemmat puutteet alkavat hiljalleen korjaantua.

Forella on hieman toispuoleinen. Nyt en kuitenkaan huomannut kierroksissa mitään eroja. Mymskiks taipui hyvin molempiin suuntiin, laukka rullasi hienosti, väistöt menivät oman hakemisen jälkeen näpsäkästi, ja fiilis oli todella hyvä! Alan siis tehdä jotain oikein ja määrätietoisemmin, kun kaikki sählääminen jää hiljalleen pois.

Ratsastettiin alkuun hieman uran sisäpuolella, jotta saatiin ulkoavut läpi ja hevoset suoriksi. Aivan loistava harjoitus meille. Se ulkopohkeen vaikutus jää usein vähän olemattomaksi, kun maneesin laidat hoitavat sen muutenkin. Sitten sopiikin ihmetellä, kun heppa ei kulje suoraan :D  Lisäksi Marjo huomautti tässä harjoituksessa, että minun tulee varmistaa, että Forella ei itse kulje hieman pää vinossa, vaikuttaen asettuneelta, vaan minun tulee määrittää se pienen pieni asetus, pitäen hevonen muuten suorassa. Skarppiutta tarvitaan!

Mutta olipa aivan ihanaa lähteä päivään kerrankin oikeasti tyytyväisenä aamun ratsastukseen. Tätä lisää!