Keväällä olin niin kovin onneton kun tuntui, etten opi enkä osaa mitään, vaikka teoriassa tiedän mitä pitäisi tehdä toisin. Nyt olen aina välillä saanut huomata, että ne keväällä vaivanneet seikat alkavat hälvetä. Kehitys on todella pientä ja hidasta, mutta sitä tapahtuu!
 |
| Super-kaunis ja super-opettavainen Sirpa. |
Sirpa oli aloittaessani ihan hörhelö tuuliviiri, nyt ollaan toisinaan jo ihan ratsukko. Välillä on ollut niin hyvä fiilis, että uskalsin ilmoittautua Sirpsakalla yliopiston hevoskerhon järjestämiin rataharjoituksiin Primukselle. Ja vielä kouluun sekä esteille!
Helpot luokat ja suuret paineet, mutta eteenpäin on menty, siitä ei ole epäselvyyttä. Sirpan kanssa huomaan sen joka kerta, että aloitan ratsastuksen hyvin löperösti. Tavallaan alkuverryttely saakin olla rentoa hölkkää, mutta kun sen muistaisi sitten jättää siihen verkkaan... Viime viikolla ratsastelin menemään, tein vähän jotain, kunnes metsästä kuului joku rapsahdus ja Sirpa jäi pälyilemään pusikkoon. Vasta tässä vaiheessa havahduin laittamaan jalan kiinni, ottamaan ohjaa paremmin tuntumalle ja käyttämään asetusta. Ja kas kehveliä, hevonen reagoi, alkoi kuunnella ihan eri tavalla ja pyöristyi. Ja siihenhän sitä pyritään, ainakin jos muistetaan.
Kuitenkin alan huomata, että osaan kyllä, kunhan teen töitä ja yritän. Sen mukavuusalueen ulkopuolelle meneminen on joskus vaan niin vaikeaa, koska kukaan ei ole komentamassa.
 |
| Eteen, ylös vai joka suuntaan?! |
Zeta on taas opettanut minua huomaamattani niin paljon tänä kesänä ja syksynä! Herra kun näkee mörköjä tai saa sätkyjä välillä miten sattuu, on siellä selässä pakko vähän skarpata, oli joku sitten katsomassa tai ei. Viime viikolla havahduin hänenkin kanssaan siihen, että vaikka alussa tuntuisikin siltä, että kannattaisi ehkä vaan hypätä alas ja viedä turvallisuuden nimissä hevonen takaisin talliin, niin minähän pärjään kun vaan alan ratsastaa !
Ajatustyö tässä on ehkä suurimmassa roolissa. Että miettii aina mitä on tekemässä, muistuttaa itseään jatkuvasti siitä, ettei jää vaan seilaamaan ja uskaltaa käyttää niitä apuja, niin reilusti kuin tarve vaatii.
Ajatustyö tässä on ehkä suurimmassa roolissa. Että miettii aina mitä on tekemässä, muistuttaa itseään jatkuvasti siitä, ettei jää vaan seilaamaan ja uskaltaa käyttää niitä apuja, niin reilusti kuin tarve vaatii.
Hyviä uudempia esimerkkikuvia tai videoita ei valitettavasti ole tähän hätään esitellä, kun en ole saanut houkuteltua kuvaajaa hetkeen mukaani, mutta ilokseni olen saanut huomata, että parannusta on tapahtunut koko istunnan kanssa. Istun hiljempaa ja tiiviimmin, vaikken edelleenkään hyvin, niin paremmin kuitenkin! Käsivarsi on alkanut löytää oikeaa paikkaansa, kulma pysyy kyynerpäässä ja käsi ei heilu kevennyksen mukana ylös-alas. Jalkakin heiluu vähemmän keventäessä, joka voi johtua siitä, että olen yrittänyt saada kevennystäni kevennettyä, liikettä lähtemään enemmän lantiosta eteen, kuin koko kropasta ylös. Pientä viilausta, jolla alkaa olla aika huomattavia vaikutuksia.
Salaa (ja toisinaan ääneenkin) iloitsen siitä, että opin hiljalleen ratsastelun sijaan ratsastamaan. Edes osan tunnista, vaikka itsenäisesti menisinkin. Hetkittäisestä epätoivosta ja tuskasta huolimatta, aivan superia!
 |
| PS. Halloween-pukuratsastuskisat lähestyy! Hihii! |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti