Ratsastusta vai ratsastelua?

Ratsastan nykyään, taas, enimmäkseen yksin. Parhaimmassa tapauksessa olen vielä ainoa ihminen tallilla, ettei kukaan edes vahingossa voi nähdä köröttelyäni. Niinpä sitä helposti luistaa hommista, nimenomaan köröttelee vaan. Ja sitten voidaankin taas ihmetellä, miksei kehitystä tapahdu.

Keväällä olin niin kovin onneton kun tuntui, etten opi enkä osaa mitään, vaikka teoriassa tiedän mitä pitäisi tehdä toisin. Nyt olen aina välillä saanut huomata, että ne keväällä vaivanneet seikat alkavat hälvetä. Kehitys on todella pientä ja hidasta, mutta sitä tapahtuu!

Super-kaunis ja super-opettavainen Sirpa.

Sirpa oli aloittaessani ihan hörhelö tuuliviiri, nyt ollaan toisinaan jo ihan ratsukko. Välillä on ollut niin hyvä fiilis, että uskalsin ilmoittautua Sirpsakalla yliopiston hevoskerhon järjestämiin rataharjoituksiin Primukselle. Ja vielä kouluun sekä esteille!

Helpot luokat ja suuret paineet, mutta eteenpäin on menty, siitä ei ole epäselvyyttä. Sirpan kanssa huomaan sen joka kerta, että aloitan ratsastuksen hyvin löperösti. Tavallaan alkuverryttely saakin olla rentoa hölkkää, mutta kun sen muistaisi sitten jättää siihen verkkaan... Viime viikolla ratsastelin menemään, tein vähän jotain, kunnes metsästä kuului joku rapsahdus ja Sirpa jäi pälyilemään pusikkoon. Vasta tässä vaiheessa havahduin laittamaan jalan kiinni, ottamaan ohjaa paremmin tuntumalle ja käyttämään asetusta. Ja kas kehveliä, hevonen reagoi, alkoi kuunnella ihan eri tavalla ja pyöristyi. Ja siihenhän sitä pyritään, ainakin jos muistetaan.

Kuitenkin alan huomata, että osaan kyllä, kunhan teen töitä ja yritän. Sen mukavuusalueen ulkopuolelle meneminen on joskus vaan niin vaikeaa, koska kukaan ei ole komentamassa.

Eteen, ylös vai joka suuntaan?!

Zeta on taas opettanut minua huomaamattani niin paljon tänä kesänä ja syksynä! Herra kun näkee mörköjä tai saa sätkyjä välillä miten sattuu, on siellä selässä pakko vähän skarpata, oli joku sitten katsomassa tai ei. Viime viikolla havahduin hänenkin kanssaan siihen, että vaikka alussa tuntuisikin siltä, että kannattaisi ehkä vaan hypätä alas ja viedä turvallisuuden nimissä hevonen takaisin talliin, niin minähän pärjään kun vaan alan ratsastaa !

Ajatustyö tässä on ehkä suurimmassa roolissa. Että miettii aina mitä on tekemässä, muistuttaa itseään jatkuvasti siitä, ettei jää vaan seilaamaan ja uskaltaa käyttää niitä apuja, niin reilusti kuin tarve vaatii.

Hyviä uudempia esimerkkikuvia tai videoita ei valitettavasti ole tähän hätään esitellä, kun en ole saanut houkuteltua kuvaajaa hetkeen mukaani, mutta ilokseni olen saanut huomata, että parannusta on tapahtunut koko istunnan kanssa. Istun hiljempaa ja tiiviimmin, vaikken edelleenkään hyvin, niin paremmin kuitenkin! Käsivarsi on alkanut löytää oikeaa paikkaansa, kulma pysyy kyynerpäässä ja käsi ei heilu kevennyksen mukana ylös-alas. Jalkakin heiluu vähemmän keventäessä, joka voi johtua siitä, että olen yrittänyt saada kevennystäni kevennettyä, liikettä lähtemään enemmän lantiosta eteen, kuin koko kropasta ylös. Pientä viilausta, jolla alkaa olla aika huomattavia vaikutuksia.

Salaa (ja toisinaan ääneenkin) iloitsen siitä, että opin hiljalleen ratsastelun sijaan ratsastamaan. Edes osan tunnista, vaikka itsenäisesti menisinkin. Hetkittäisestä epätoivosta ja tuskasta huolimatta, aivan superia!

PS. Halloween-pukuratsastuskisat lähestyy! Hihii!

60 ja rapiat

Primuksella pidettiin koulurataharjoitukset 19.9. Olin ilmoittautunut ponien sekaan harrasteluokan kouluohjelmaan ja ratsuksi sain toivomani Kamun.

Saavuin tallille kaikessa rauhassa, aloin laittelemaan kanssakisaajan hevosen tukkaa kuosiin ja askartelin hissukseen, kunnes tajusin, että ihan omakin ratsu pitäisi varmaan varustaa. Kamalalla kiireellä sutaisin Kamulille töttöröt päähän, leteiksi niitä ei kehtaa edes kutsua, ja taistelin omat hiukseni jotenkin siisteiksi. Luojan kiitos apukäsiä oli saatavilla, kun verryttelyyn piti olla jo menossa kun etsin vielä satulavyötä!

kuva: Fia Teijonsalo

Otsatukka jäi auki, joka on minusta kouluradalla melkoinen perisynti, ellei kyse ole jonkun luokan tukkajumalasta, mutta nyt ei auttanut itkut markkinoilla. Itselläni ei suinkaan ollut nutturaa, joka on kouluratojen perinsynti numero 2, mutta sillä nyt oli vielä vähemmän väliä tässä kohtaa.
Koulutuuppauksen kruunasi Kamun estesatula, koulupenkin ollessa korjattavana.

kuva: Fia Teijonsalo

Tästä huolimatta, tai ehkä siitä johtuen, keskityin olennaiseen eli ratsastukseen, joka menikin aika hyvin. Verryttely kuten ratakin oli aika hidasta ja energiatonta, mutta täsmällistä ja tasaista.
Lopputuloksena oli 60,63% ja oikein hyvä mieli. Pistesijoista ei tarvinnut superjunnujen joukossa edes haaveilla, mutta henkilökohtaisesti voitto tuli kotiin!

Luulot pois

Me kaikki varmaan tiedämme ne todella hienot, istunnalle tavattoman herkät ja kuumat hevoset, joiden kanssa saattaa joskus mennä sormi suuhun. Sitä kun jää helposti pidättelemään ja huomaa roikkuvansa ohjassa, vauhdin senkun kiihtyessä.

Niin. Ajatelkaapa tämä hieno, istunnalle tavattoman herkkä hevonen, joka juoksemisen sijaan pistääkin liinat kiinni, kun ratsastaja on yhtään epätasapainossa. Tällaisen kokemuksen pääsin menneellä viikolla kokemaan ja johan sai taas nöyrtyä.

Pääsin kokeilemaan vuokrahevoseni Sirpan "pikkuveljeä" Sepeä, joka vei todellakin kaikki kuvitelmat, että olen oppinut paljon paremmaksi ratsastajaksi syksyn mittaan.
 Itsekseni ratsastellessa en edes jaksanut aloittaa suurta taistelua, vaan päätin hevosta kiusalta säästääkseni antaa olla. Kun sain edes suhteellisen rentoa ravia aikaan muutaman kierroksen kiitin ja kumarsin.

Kokemus oli kuitenkin aivan tavattoman opettavainen. Käyntiväistöissä, joissa sentään kykenen istumaan aivan hiljaa ja käyttämään selkeitä, pieniä apuja, sain huomata miten herkkä ja sinällään helppo hevonen allani oli. Mutta oman kehon hallinta on kuitenkin sen verran puutteellista, että virheasennot selvästi häiritsivät ratsuani ja moottori ei käynnistynyt ollenkaan.

Sain myös hyvän muistutuksen siitä, miten ihania ne hitaatkin tuntihevoset ovat, koska kuitenkin kestävät ratsastajiltaan niin paljon, eivätkä lakkaa yrittämästä. Eipä tarvitse vähään aikaan paheksua yhtään laiskanpulskeaa pollea, ne tekevät todella arvokasta työtä!

Söpöliini vei tädiltä luulot!