Maanantaina Hanna pisti meidät kulkemaan toisen pitkän sivun uran sisäpuolella, tarkoituksena kulkea suoraan. Fellinihän siinä innostui, että me tehdään jotain jännää harjoitusta ja tarjosi siinä muuvia jos toista. Laukassa en voinut olla nauramatta ääneen, kun jätkä esitti väistöt, avot, vastalaukan ja yhden laukanvaihdonkin, mutta suora linja jäi haaveeksi vain. Lopulta raippa pysyi ulkokädessä ja takaosan sijaan lavan päällä, sitten saatiin jokunen suora pätkä aikaan. Mutta aivan tolkuttoman vaikeaa, vaikka luulisi, että ihan vain eteenpäin kulkeminen nyt on helpointa koskaan. Juu-u.
Tänään Marjon tunnilla nautiskeltiin ulkoilmasta kentällä. Tehtävänä pitää hevonen isolla ympyrällä suorana. Heh, joo. Toisena pyöristää kulmat ja tuoda takaosaa jopa hieman ulospäin. Aaaaaai-van. Hyvä yritys, toiseen kierrokseen lopulta onnistuikin, mutta kehumista ei tuossa ollut. Ulkoavut jäivät minulta jonnekin haaveen tasolle, kun en saanut käytettyä aktiivisesti ulko- ja sisäpohjetta samaan aikaan. Lisäksi olin tuntuman kanssa aivan hukassa, kun Fellini mielellään nykäisee ohjaa kädestä, ja vaihtelin siinä täysin määrätiedottomasti napakan ja löysän tuntuman välillä, että haluaako se hevonen nyt mitä. Lyhyemmällä ohjalla tunsin jääväni vähän suuhun kiinni, mutta pienin avuin asettaminen ei onnistunut pidemmällä. Miten voi olla niin vaikeaa?!
Tämä viikko on ollut kyllä yhtä tuskaa, kun koko ajan jään itselleni kiinni jostain sähläämisestä. Jalka alas, käsi hiljaa, hartiat taakse, muista vatsalihakset etenkin siirtymisissä... Kun yhden muistaa, toinen unohtuu. Huomiset rataharjoitukset aiheuttavat lievää kauhua, koska haluaisin epätoivoisesti ratsastaa paremmin kuin edellisillä kerroilla, mutta tällä hetkellä ajatus tuntuu melko kaukaiselta. Katsellaan.
 |
| Lurppana-terveiset! |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti