Aallonpohjaa hipoen

Kevään viimeiset rataharjoitukset menivät paremmin kuin uskoin. Paperilla tulos ei kuitenkaan näyttänyt siltä laisinkaan. Vaikka radalle tullessani olin tyytyväinen saadessani Fellinin suoremmaksi kuin saatoin toivoa, saatiin heti alusta nelonen, kun hevonen valui vasemmalle. Jätkä nyppi ohjaa, josta lähti pisteitä ropinalla, vaikka tiet olivatkin tarkemmat ja siirtymiset täsmällisemmät kuin aikaisemmilla radoilla.

  

 

Lopputuloksena oli taas 55,2% joka nyt ei pahemmin ilahduttanut. Pisteiden nostaminen siis jäi kun jäikin haaveeksi. Vaikka saatoin olla treenin laatuun nähden tyytyväinen, harmitti tulos kuitenkin.
Parit kertaa tässä on mentykin Fellinillä niin oma kuin challenge-tunti ja meno on ollut ihan ok. Tehtävien suorittaminen ei ole ollut ongelma, mutta itseäni on tuskastuttanut tuntuma, jota ei löydy millään.

Fellini kun tosiaan nyppii ohjaa ja nakkelee välillä päätään, joka saa minut hieman hämmenntymään, että miten pitäisi reagoida ja tehdä toisin. Ympyrätyöskentelyssä olen koettanut antaa sisäohjaa reilummin, mutta herrahan on siinä kohtaa todennut, että saisin ystävällisesti antaa samoin tein täyspitkän ohjan. Yritän pitää käden hiljaa, mutta vaikeaksi menee, kun toinen kulkee pää kenossa ja nyplää. Ja tietysti mitä enemmän hevonen nyplää, sitä epävakaammaksi oma käsi muuttuu ja niin edelleen.

 Noidankehää kiertäessäni tuskastuin. Epätoivottaa kun ei vaan suju.
Toivoinkin siis muuta hevosta ja aamulla listalla luki Goody. Positiivinen asenne ei siinä auttanut, kun en saanut pohjetta läpi ja siinähän sitten oltiin. Ei tehty avoja, ei kuljettu suoraan, ei saatu hyviä voltteja, ei laukattu kunnolla, saatika, että laukka-avot olisivat onnistuneet. Itku kurkussa kotiin.

Taas kerran sopii todeta, että asenne ratkaisee ja luovuttaa ei saa. Aina oppii lisää, koskaan ei kuitenkaan ole valmis. Mutta voi herran pieksut, mikä tappioputki tässä nyt on menossa kun mikään ei onnistu?!