Valoa tunnelin päässä

Vaikka hevosta en koskaan syyttäisi, vaan pelkästään omia puutteellisia taitojani, niin joskus vaan vaihtamalla paranee. Viimeiset tunnit olen saanut ratsukseni "lentävän lehmän", rakkausheppa Eetun, josta minulla ei entuudestaan ollut mitään käsitystä.

Yhteispeli on kuitenkin toiminut tosi kivasti ja itse skarppaamalla olen saanut hevosenkin skarpimmaksi. Eetu on sellainen tasainen, tyyni ja vähän hidas, mutta todella kuuliainen ja yritteliäs. Sellainen mussukka.

Vierailin viime viikolla toisessa challenge-ryhmässä, jossa oli videokuvaus sovittu, joten tänään illalla pääsen katsomaan miltä me todellisuudessa näytettiin. Pidetään oikein kriittinen katseluhetki toisen pc-osallistujan kanssa.

Lisäksi vuokrahevosen kanssa on mennyt yllättävän hyvin. Lauantaina ilta-aurinko paistoi, saatiin olla kentällä ihan keskenämme ja meni paremmin kuin ikinä! Ratsastin kyllä määrätietoisemmin, mikä auttaa asiaa kummasti, mutta hevonenkin oli rento ja hyväntuulinen. Tunneilla treenatuista jutuista inspiroituneena tein voltteja kulmiin (osa oli jopa tasaisia ja pyöreitä, eikä mitään epämääräisiä soikioita!) ja väistöpätkiä. Ensin rauhassa käynnissä molempiin suuntiin, sitten ravissa. Olin ottanut raipankin mukaan, kun viimeksi väistättävä pohje ei oikein mennyt läpi, mutta eihän sitä raippaa nyt tarvittukaan.

Tsemppasin pitääkseni käden hiljaa ja ratsastaakseni jalalla, jonka olen huomannut olevan välillä aika vähällä käytöllä. Siitähän se hevonenkin suli ja myötäsi, kaikki oli helppoa ja kivaa. Kyllä hymyilytti aika autuaasti. Jos en aikaisemmin vielä ollut, niin nyt kyllä rakastuin tuohon hepukkaan <3

Aallonpohjaa hipoen

Kevään viimeiset rataharjoitukset menivät paremmin kuin uskoin. Paperilla tulos ei kuitenkaan näyttänyt siltä laisinkaan. Vaikka radalle tullessani olin tyytyväinen saadessani Fellinin suoremmaksi kuin saatoin toivoa, saatiin heti alusta nelonen, kun hevonen valui vasemmalle. Jätkä nyppi ohjaa, josta lähti pisteitä ropinalla, vaikka tiet olivatkin tarkemmat ja siirtymiset täsmällisemmät kuin aikaisemmilla radoilla.

  

 

Lopputuloksena oli taas 55,2% joka nyt ei pahemmin ilahduttanut. Pisteiden nostaminen siis jäi kun jäikin haaveeksi. Vaikka saatoin olla treenin laatuun nähden tyytyväinen, harmitti tulos kuitenkin.
Parit kertaa tässä on mentykin Fellinillä niin oma kuin challenge-tunti ja meno on ollut ihan ok. Tehtävien suorittaminen ei ole ollut ongelma, mutta itseäni on tuskastuttanut tuntuma, jota ei löydy millään.

Fellini kun tosiaan nyppii ohjaa ja nakkelee välillä päätään, joka saa minut hieman hämmenntymään, että miten pitäisi reagoida ja tehdä toisin. Ympyrätyöskentelyssä olen koettanut antaa sisäohjaa reilummin, mutta herrahan on siinä kohtaa todennut, että saisin ystävällisesti antaa samoin tein täyspitkän ohjan. Yritän pitää käden hiljaa, mutta vaikeaksi menee, kun toinen kulkee pää kenossa ja nyplää. Ja tietysti mitä enemmän hevonen nyplää, sitä epävakaammaksi oma käsi muuttuu ja niin edelleen.

 Noidankehää kiertäessäni tuskastuin. Epätoivottaa kun ei vaan suju.
Toivoinkin siis muuta hevosta ja aamulla listalla luki Goody. Positiivinen asenne ei siinä auttanut, kun en saanut pohjetta läpi ja siinähän sitten oltiin. Ei tehty avoja, ei kuljettu suoraan, ei saatu hyviä voltteja, ei laukattu kunnolla, saatika, että laukka-avot olisivat onnistuneet. Itku kurkussa kotiin.

Taas kerran sopii todeta, että asenne ratkaisee ja luovuttaa ei saa. Aina oppii lisää, koskaan ei kuitenkaan ole valmis. Mutta voi herran pieksut, mikä tappioputki tässä nyt on menossa kun mikään ei onnistu?!

Miten vaikeaa on kulkea suoraan?

Otsikon kysymykseen vastatakseni: erittäin. Viimeiset pari tuntia ratsuna on ollut Fellini. Hauska jätkä, mutta... Mutta mutta. Pitkään aikaan en ole ollut näin hukassa.

Maanantaina Hanna pisti meidät kulkemaan toisen pitkän sivun uran sisäpuolella, tarkoituksena kulkea suoraan. Fellinihän siinä innostui, että me tehdään jotain jännää harjoitusta ja tarjosi siinä muuvia jos toista. Laukassa en voinut olla nauramatta ääneen, kun jätkä esitti väistöt, avot, vastalaukan ja yhden laukanvaihdonkin, mutta suora linja jäi haaveeksi vain. Lopulta raippa pysyi ulkokädessä ja takaosan sijaan lavan päällä, sitten saatiin jokunen suora pätkä  aikaan. Mutta aivan tolkuttoman vaikeaa, vaikka luulisi, että ihan vain eteenpäin kulkeminen nyt on helpointa koskaan. Juu-u.

Tänään Marjon tunnilla nautiskeltiin ulkoilmasta kentällä. Tehtävänä pitää hevonen isolla ympyrällä suorana. Heh, joo. Toisena pyöristää kulmat ja tuoda takaosaa jopa hieman ulospäin. Aaaaaai-van. Hyvä yritys, toiseen kierrokseen lopulta onnistuikin, mutta kehumista ei tuossa ollut. Ulkoavut jäivät minulta jonnekin haaveen tasolle, kun en saanut käytettyä aktiivisesti ulko- ja sisäpohjetta samaan aikaan. Lisäksi olin tuntuman kanssa aivan hukassa, kun Fellini mielellään nykäisee ohjaa kädestä, ja vaihtelin siinä täysin määrätiedottomasti napakan ja löysän tuntuman välillä, että haluaako se hevonen nyt mitä. Lyhyemmällä ohjalla tunsin jääväni vähän suuhun kiinni, mutta pienin avuin asettaminen ei onnistunut pidemmällä. Miten voi olla niin vaikeaa?!

Tämä viikko on ollut kyllä yhtä tuskaa, kun koko ajan jään itselleni kiinni jostain sähläämisestä. Jalka alas, käsi hiljaa, hartiat taakse, muista vatsalihakset etenkin siirtymisissä... Kun yhden muistaa, toinen unohtuu. Huomiset rataharjoitukset aiheuttavat lievää kauhua, koska haluaisin epätoivoisesti ratsastaa paremmin kuin edellisillä kerroilla, mutta tällä hetkellä ajatus tuntuu melko kaukaiselta. Katsellaan.

Lurppana-terveiset!

"Tästä on hyvä jatkaa."

Torstaina oli viimeiset treenit Formula-Forellan kanssa ja perjantaina rataharjoitukset.
Pitkän tauon jälkeen Mymmelin selkään nouseminen oli vähän kuin olisi kotiin tullut. Tuttua ja turvallista :)

Tosin vinous oli taas selkeämpää ja se jokseenkin saavutettu letkeys poissa. Lähdin kisoihin kuitenkin hyvällä mielellä, verkkasin melko järkevästi ja sitten vaan radalle.

 

Rata oli tällä kertaa "väärässä" päässä maneesia, kaiketi Film Me-systeemin takia. Tuomaripääty oli jotakuinkin jännittävä paikka monelle hevoselle ja Forellakin puski sinne melkoista kylkimyyryä aivan jännittyneenä. Rata meni kaikkiaan aika hyvin, mutta jännittyneen hevosen ravissa istuminen kävi minulle ylivoimaiseksi, ja kun oli valmiiksi vaikea istua, piti rauhoittaa tahtia aikalailla. Miinusta tulikin liian varovaisesta ja energiattomasta liikkeestä, ja prosentit olivat lopulta 55,714.

Ensin tuli valtaisa pettymys, kun radan jälkeen fiilis oli aika hyvä. Sitten näin arvostelupaperin, joka oli kuitenkin varsin positiivinen ja hyväksyin kohtaloni. "Rohkeammin, enemmän, enemmän" toistui paperissa jokusen kerran, mutta loppukommentti "tästä on hyvä jatkaa" antoi uskoa, että kyllä se vielä siitä! Kokonaisuus oli kuitenkin pohjimmiltaan hyvä.

kuva: Cecilia Windbom

Film Me-kuvaussysteemiä oli tietysti pakko kokeilla. Sopivammin ei olisikaan voinut olla tarjolla, kun hajotin oman puhelimeni viikolla ja sillähän ei mitään videoida tähän hätään. Ja video ei valehtele, meillä oli toden totta täysin tarmoton, melkeinpä uninen, meininki radalla. Onneksi on vielä yksi revanssin paikka tulevana perjantaina, sama aikuisviihdeohjelma edessä ja ratsu täysi mysteeri. Mutta aion ottaa taas väkisin pari pistettä enemmän, suunta on edelleen ylöspäin!

Kipsit ranteisiin?

Koin tällä viikolla aikamoisen ahaa-elämyksen. Olen aikani ihmetellyt ratsastuskuvissani etenkin ulkokäteni asentoa. Nyt vihdoinkin tajusin mistä siinä mutkalla olevasta kädestä on kyse: ranteeni ei pysy suorassa.

Sen sijaan, että pidäte lähtisi kyynerpäästä ja kulkisi koko käsivarren läpi, minulla liikkuu vain ranne - siirtäen nyrkkiä sivulle ja pahimmillaan vielä kyynärpäätä irti kyljestä. Voi pyhä jysäys kun tämän hoksasin! Syynä lienee päälimmäisenä se turhan pitkä ohja ja löysä tuntuma, joka pakottaa tekemään kaikki käden liikkeet hieman isompina, että ne menisivät perille. Lisäksi se hakusessa ollut kyynärpään kulma (joka alkaa hiljalleen onneksi löytyä) on tietysti vaikeuttanut koko kyynärvarren liikettä.

 

Videolla näkyy aivan selvästi tuo käden veivaaminen, miten en nähnyt sitä aikaisemmin?! (Näkyy siinä muutakin korjattavaa, mutta asia kerrallaan)

Keskiviikon ratsastelut sisälsivät osaltani siis pelkkää rannetreeniä ja tasaista tuntumaa. Jos ohjan kanssa joutuu pelaamaan liikaa se on liian pitkä. Vaikka kammoksun hevosen suupielissä roikkumista, on tasaisesta tuntumasta siihen kuitenkin vielä pitkä matka, että jos nyt vaan lakkaisin arkailemasta ja pikkusieväilemästä!!!
Ja pysyihän se ranne paremmassa asennossa mitä sitä itse ehdin tuijottelemaan, mutta ikuisena sählääjänä oli sitten vaikea pitää muu kroppa ruodussa. Oppia ikä kaikki...

Lunta ja jäätä, yäk!

Pikaisen jumppailun jälkeen päätin vihdoin lähteä Sirpan kanssa metsäkävelylle. Vihdin pöpelikkö oli näkemisen arvoinen, maisemat vaihtelivat ja hiljaisuus oli ihana. Bongattiin kertaalleen myös jotain eläimiä, joita itse kauempaa luulin irti juokseviksi koiriksi, mutta hevosystäväni ilmeestä päätellen kyseessä oli jotain huomattavasti vaarallisempaa, kuten peuraeläimiä.

Tarinamme ei taaskaan saanut onnellista päätöstä, kun tallin kulmalle palatessamme jouduimme pakettiauton ja rekan motittamiksi, josta Diiva otti herneen nenään. "Pienet skraadut polvessa, mutta isot egossa" muuta en osaa tähän sanoa. Ainakin meillä on vara parantaa, nyt siis aivan kaikessa mitä yhdessä tehdään. Hullun hommaa koko hevosharrastus, mutta pikkusormen kun on antanut, koko sydän on viety!

Villipedot pelotti niin, että nenäkin alkoi vuotaa :'D